NOLLATUNTITYÖNTEKIJÄN TARINA

Kolumniarkisto,Kolumnit

 

Näin keväällä monet nuoret ja opiskelijat hakevat kesäksi töitä. Odotukset ovat korkealla, mutta aina todellisuus ei vastaa haavekuvia. Viime kesänä sain todistaa nuoren iloa siitä, kuinka hän oli saanut työpaikan paikallisesta ravitsemusalan liikkeestä. Hän oli solminut ns. nollatuntityösopimuksen. Todellisuus osoittautui tarua ihmeellisemmäksi. Kesän aikana oli tullut vain yksi pyyntö tulla töihin ja tämä ainoakin kerta oli ehditty perua ennen kuin työvuoro oli alkanut. Luonnollisesti nuoren pettymys oli suuri.

 

Nollatuntisopimusten kieltämiseen tähtäävä kansalaisaloite on eduskunnan työ- ja tasa-arvovaliokunnan käsittelyssä. Aloitteessa esitetään, että nollatuntisopimukset kielletään lailla kokonaan ja osa-aikatyöntekijän viikkotuntimäärän minimi olisi jatkossa 18 tuntia/viikko. Työntekijän kannalta ehdotus parantaisi mahdollisuutta ennakoida ja suunnitella tulevaisuutta.

 

Nollatuntisopimukset ovat yleistyneet yhteiskunnassamme. Nollatuntisopimuksia käytetään eniten terveydenhuolto- ja palvelualoilla, joilla palkka on matala. Sopimuksia solmivat ovat usein nuoria, vuokra-työntekijöitä ja naisia.

 

Nollatuntityösopimukset mahdollistavat sen, että työnantaja siirtää yrittäjäriskiä työntekijälle ja kiertää työnantajavelvoitteita. Jos ravintolan omistaja terasseineen huomaa, että on tulossa sadepäivä, hän voi helposti vähentää työntekijästä koituvia kuluja ilmoittamalla, ettei tunteja ole tarjolla. Huono sää ei ole kuitenkaan peruste sälyttää työvoiman tarpeeseen liittyvä epävarmuus työntekijän harteille.

 

Erittäin kohtuuton on nollatuntityösopimuksessa olevan henkilön tilanne silloin, jos työnantaja ei tarjoakaan työtä ja työntekijä on silti sitoutunut työsopimuksella tiettyyn työnantajaan. Työttömyysturvasäännösten valossa työntekijä joutuu karenssiin jos hän irtisanoo sopimuksen, vaikka tunteja ei ole. Tilanne on umpikuja työntekijälle. Työntekijällä pitäisi olla myös oikeus irtisanoa sopimus, jossa tunteja ei ole tarjolla, ilman pelkoa työttömyyspäivärahan menetyksestä tai karenssista.

 

Nollatuntityösopimusten kieltäminen voi olla poliittisesti hankalaa tilanteessa, jossa ainoa taikasana Suomen nostamiseksi suosta tuntuu olevan työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen. Nollatuntisopimuksiin liittyy kuitenkin paljon epäkohtia, joiden ratkaiseminen on tarpeellista ja kiireellistä, vaikkei niitä kokonaan kiellettäisi.

 

Työntekijän asemaa parantaisivat säännökset siitä, milloin ja millä ehdoilla hän voisi ottaa vastaan muuta työtä, jos työnantajalle ei tunteja ole tarjolla. Etenkin palvelualalla tyypillinen lisätyövelvoite on myös nollatuntityöntekijän osalta kohtuuton. Esimerkkejä on myös tilanteista, joissa käytännössä kokoaikatyötä on teetetty vuosikausia nollatuntisopimuksilla.

 

Ei ole oikein, että työnantaja voi käytännössä irtaantua työsopimuksesta kieltäytymällä tarjoamasta työtä, mutta samaa mahdollisuutta ei ilman seuraamuksia ole työntekijällä. On myös työnantajavelvoitteiden kiertämistä jos työnantaja kieltäytyy antamasta työtä esimerkiksi raskauden aikana tai jos koe-aika- ja lomautussäännöksiä kierretään nollatuntisopimusten avulla. Nollatuntityöntekijä voi ymmärrettävästi tuntea olevansa ikuisella koeajalla.

 

Olen samaa mieltä Elinkeinoelämän keskusliiton kanssa siitä, että osa-aikatyön mahdollisuuksia tulee lisätä yhteiskunnassamme. On paljon ihmisiä, joiden työkyky on rajoittunut tai jotka elämäntilanteen vuoksi haluavat tehdä osa-aikatyötä. Nollatyösopimuksia ja osa-aikatyötä ei kuitenkaan voi rinnastaa. Osa-aikainen työntekijä tietää tuntinsa ja palkkansa: nollatuntityöntekijä ei.

 

Kansalaisaloite nollatuntityösopimusten kieltämiseksi on tärkeä keskustelunavaus siitä, kuinka pirstaloitunutta työelämää tulisi kehittää. Vaikkei nollatuntisopimuksia kokonaan kiellettäisiin, on paljon tehtävissä jotta työntekijöiden tasa-arvo ja oikeudenmukainen kohtelu lisääntyisi. Näihin mahdollisuuksiin eduskunnan on nyt tartuttava kansalaisaloitteen käsittelyn yhteydessä.

 

Johanna Ojala-Niemelä

kansanedustaja (sd.)

Kolumni julkaistu Lappilainen-lehdessä