Asuntojen lyhytvuokraus on alun perin sohvasurffaus-käsitteestä jalostunut ilmiö. Sohvasurffauksessa oli kyse satunnaisesta ilmaisesta yöpymisestä vieraiden ihmisten luona, mutta pian jakamistalouden hengestä eriytyi maksullinen versio, jossa ihmiset tarjoavat miljardibisnekseksi kasvaneella alustalla, tutummin Airbnb:llä, kotimajoitusta korvausta vastaan.

Asuntojen lyhytaikainen vuokraus on monin paikoin riistäytynyt käsistä, kun asuintalojen osakehuoneistoja käytetään rakennuksen käyttötarkoituksen vastaisesti majoitustoimintaan. Vuokranantajat eivät ole enää vain omaa kotiaan satunnaisesti lomansa ajaksi vuokraavia, vaan myös jopa samassa asuintalossa useita huoneistoja omistavia yksityisiä asuntosijoittajia ja ammattimaista majoituspalvelua tarjoavia yrityksiä.

Hallitus yrittää rakennuslain muutosesityksellään selkeyttää asuntojen vuokrauksen ja majoitustoiminnan eroja sekä nykyaikaistaa niitä koskevaa lainsäädäntöä. Omassa käytössä olevan asunnon lyhytaikainen vuokraus halutaan sallia, mutta samalla suitsia ammattimaista lyhytvuokrausta. Hallituksen esitys ei valitettavasti tuo kipeästi kaivattua selkeyttä asiaan, vaan tavoitellessaan paikallisten olosuhteiden huomioimista se sysää ongelman kuntien harteille.

Hallitus haluaa jättää ammattimaisen lyhytvuokrauksen eli lyhytaikaisen asuntovuokrauksen, jossa vuokranantaja ei ole kirjoilla vuokrattavassa asunnossa, kieltämisen kunnille. Voidaan perustellusti kysyä, miksi kuntapäättäjät pystyisivät ratkaisemaan ongelman, kun se ei valtakunnallisella tasolla luonnistu. Airbnb:n varjopuolia on myös kaupunkikeskusten autioituminen tavallisista perheellisistä asukkaista, kun yhä useampi hyvillä liikenneyhteyksillä sijaitsevista keskustan asunnoista laitetaan lyhytvuokraukseen. Myös hotelliyrittäjät ovat kärsijän asemassa, kun heidän on varusteltava hotellihuoneet erilaisin turvalaittein ja vuokrattaviin asuntoihin vastaavia investointeja ei tarvitse tehdä.

Tämä asettaa myös asunto-osakeyhtiöt hankalaan asemaan. Taloyhtiö on velvollinen huolehtimaan siitä, ettei osakehuoneistoa käytetä rakennuksen käyttötarkoituksen vastaisesti, mutta sen keinot puuttua asiaan ovat vajavaiset. Varoituksen lisäksi se voi teoriassa ottaa osakehuoneiston haltuun, mutta nyt vallitsevassa oikeudellisessa tilassa tässä piilee vahingonkorvausvaatimuksen vaara. Toisaalta kunnan rakennusvalvonta voi asettaa taloyhtiölle – eli kaikille osakkaille – maankäyttö- ja rakennuslain nojalla jopa kymmenien tuhansien suuruisen uhkasakon, jos se taas ei lopeta osakehuoneistossa harjoitettavaa laitonta toimintaa.

Hallituksen esityksen lausuntopalautteen runsauden perusteella on selvää, että rajanveto ei ole helppoa ja että perusteltuja näkemyksiä on paljon. Ratkaisun pitäisi olla kestävä ja hyväksyttävä kaikille osapuolille, jottei tilanne kärjistyisi. Äärimmäisenä esimerkkinä Barcelona päätyi juuri lyhytvuokrauksen kieltämiseen asukkaiden asumistilanteen takia vuoteen 2028 mennessä, sillä vuokrat ovat nousseet kaupungissa kymmenessä vuodessa 68 % ja asuntojen hinnat 38 %.

Asiasta on tärkeä säätää valtakunnallisesti lain tasolla myös ennakoitavuuden näkökulmasta. Kuntatasolla tehtyjä päätöksiä on vaikea valvoa. Toivoa sopii, että lausuntopalautteen kirjosta pystytään kutomaan eri tahojen oikeudet ja velvollisuudet huomioon ottava vahva ja tasapuolinen laki, johon kunnat ja taloyhtiöt voivat oikeasti tukeutua.

Johanna Ojala-Niemelä

kansanedustaja (sd.)