Onko terveydenhuollon oikeudenmukaisuus poliitikkojen käsissä?

kansanedustaja Johanna Ojala-Niemelä

Hyvät kuulijat,

Viime vaalikaudella toimin perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana ja päivän teemaa ”oikeudenmukaisuutta terveydenhuollossa” lähestyessäni onkin luontevaa lähteä liikkeelle perustuslaista. Perustuslain näkökulmasta olennaista on havaita, että kysymys terveyspalvelujen priorisoinnista ei elä perustuslaillisessa tyhjiössä. Subjektiivisena oikeutena perustuslaissa on taattu ihmisarvoisen elämän vähimmäisedellytysten täyttyminen eli ns. eksistenssiminimi. Perustuslain 19 §:n 1 momentin mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus paitsi välttämättömään toimeentuloon myös huolenpitoon, mikä voi edellyttää myös terveyspalvelun saamista. Jokaisella on perustuslain mukaan oikeus elämään.

Perustuslaissa taataan tämän lisäksi jokaiselle oikeus riittäviin terveyspalveluihin. Perustuslain 19 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Palvelujen riittävyyttä arvioitaessa voidaan lähtökohtana pitää sellaista palvelujen tasoa, joka luo jokaiselle ihmiselle edellytykset toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä.

Perustuslain 19 §:ssä turvattuja sosiaali- ja terveyspalveluja koskeva erityislainsäädäntö rakentuu puolestaan tarveperusteiselle järjestelmälle, jossa jokaisella lain soveltamisalan piirissä olevalla henkilöllä on oikeus saada ne palvelut, jotka hän ammattihenkilön arvioon perustuen tarvitsee. Selvää tietysti on, että terveydenhuollon resurssit eivät ole rajattomat.

Viime aikoina kun valtio velkaantuu ja talouden reunaehdot ovat tiukat on käyty paljon keskustelua priorisoinnista. Priorisointikeskustelun tarkoituksena on pohtia, miten varmistetaan, että terveydenhuollon palveluvalikoima koostuu sellaisista terveydenhuollon menetelmistä, jotka ovat kustannusvaikuttavia, turvallisia, vastaavat yhdenvertaisesti koko väestön lääketieteellisesti perusteltuihin tarpeisiin, ja joita on taloudelliset resurssit huomioiden mahdollista tarjota. Kyse on siitä, millä perustein julkisen terveydenhuollon palveluvalikoima määritetään ja miten poliittisilla päätöksillä vaikutetaan terveydenhuollon järjestämisen edellytyksiin.

Perustuslakivaliokunta on arvioinut terveydenhuollon palveluvalikoimaa lausunnossaan hallituksen esityksestä laiksi rajat ylittävästä terveydenhuollosta (PeVL 30/2013 vp). Silloinhan kyse oli sekä palveluvalikoimasta että sitä määrittelevästä toimielimestä säätämisestä. Valiokunta totesi, että julkisin varoin järjestettävien tai rahoitettavien terveydenhuollon palvelujen valikoiman määrittely voi merkitä joidenkin terveyden- ja sairaanhoidon toimenpiteiden ja tutkimusten sekä tietynlaisen hoidon ja kuntoutuksen sulkemista palveluvalikoiman ulkopuolelle. Priorisoinnin kannalta merkityksellistä on myös, että valiokunta katsoi, että palveluvalikoiman määrittelyssä on kyse eräänlaisesta oikeusnormista ja sen merkittävien oikeusvaikutusten vuoksi kysymys on myös julkisen vallan käyttämisestä. Tarve priorisoinnin näkyväksi tekevälle lainsäädännölle onkin ilmeinen.

Valiokunta katsoi tuolloin, että palvelujen järjestämistapaan ja saatavuuteen vaikuttavat perustuslain 19 §:n lisäksi välillisesti myös muut perusoikeudet, kuten yhdenvertaisuus ja syrjinnän kielto sekä oikeus elämään. Palvelujen riittävyyttä arvioitaessa voidaan lähtökohtana pitää sellaista palvelujen tasoa, joka luo jokaiselle edellytykset toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä.

Valiokunta arvioi, että perustuslain 19 §:n 3 momentin viittaus jokaiseen terveyspalveluihin oikeutettuna edellyttää viime kädessä yksilökohtaista arviointia palvelujen riittävyydestä. Valiokunta ei pitänyt perusteltuna sääntelyä, jonka mukaan ihminen voisi saada palveluvalikoimaan kuulumatonta hoitoa julkisen terveydenhuollon piirissä ainoastaan niissä tapauksissa, joissa se on henkeä tai terveyttä vakavasti uhkaavan sairauden tai vamman vuoksi välttämätöntä. Valiokunta arvioi, että sääntely saattaisi muodostua perustuslain 19 §:n 3 momentin kannalta hankalaksi etenkin sellaisessa tilanteessa, jossa hoito ei sen vähäisen vaikuttavuuden ja tähän nähden korkeiden kustannusten vuoksi kuulu palveluvalikoimaan mutta jossa hoidon vaikuttavuus yksittäisen henkilön osalta olisi kuitenkin hyvä. Valiokunta katsoi, että sääntelyä olisi syytä muuttaa siten, että se mahdollistaa paremmin terveydenhuollon ammattihenkilön tekemän ja lääketieteelliseen tai hammaslääketieteelliseen tietoon perustuvan potilaan yksilöllisen hoidontarpeen huomioon ottamisen. Tärkeä asia ja muistutus meille poliitikoille on, että potilaan vuoteen ääressä tapahtuva priorisointi – se ei kuulu poliitikoille, vaan ammattihenkilöstölle.

Kyse on siitä, että terveydenhuollon yksilöllisessä päätöksenteossa lähtökohtana on tarveperiaate. Ensisijaisena kriteerinä potilaiden keskinäistä etusijajärjestystä harkittaessa tulee käyttää terveydentilan määrittelemää hoidon tarvetta. Yhdenvertaisuussääntelystä johtuen on myös selvää, että mitään ihmisryhmää ei voi sulkea hoidon tarpeen arvioinnin ulkopuolelle. Perustuslain 6 §:n 2 momentin syrjintäkiellon mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Sote-uudistuksen valmistelua leimasi koko sen ajan monet perustuslailliset ongelmat. Perustuslakivaliokunnan ensimmäisestä valinnanvapauslakiehdotuksesta antamassa lausunnossa ehdotetun järjestelmän keskeisen ongelman muodosti se, että ehdotettu sääntely ei turvannut valtakunnallisesti yhdenvertaisella tavalla oikeutta riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Sääntelyä tuli muuttaa siten, että julkinen valta voi kaikissa tilanteissa taata sosiaali- ja terveyspalvelujen riittävän toteutumisen yhdenvertaisesti. Nyt tarkasteltaessa mennyttä voi todeta, että terveydenhuollon oikeudenmukaisuus oli tässäkin poliitikkojen ohjenuorana rakennettaessa sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmää tähän maahan.  

Perustuslailliset reunaehdot on siis alusta alkaen ollut syytä ottaa vakavasti. Palveluvalikoimaa ja priorisointia koskeva mahdollinen sääntely on tällaisessa perusoikeusherkässä yhteydessä laadittava erityisen huolellisesti perusoikeusnäkökohdat näkökohdat huomioiden.    

Hyvät kuulijat,

Suomessa toteutettiin viime vaalikaudella historian suurin hallinnollinen uudistus, kun sosiaali- ja terveyspalvelut sekä pelastustoimi eriytettiin kuntataloudesta ja perustettiin hyvinvointialueet. Tätä uudistusta hyvinvointialueet ovat toimeenpanneet reilut kaksi vuotta.

Hyvinvointialueiden tähän astista kehitystä valtakunnallisesti tarkasteltaessa voidaan todeta, että palvelut toimivat vakaasti, mutta alueiden uudistumisen vauhti ja talouden tasapainotus ovat kuitenkin eritahtista eri puolilla maata. Kaikilla alueilla on hyväksytty muutosohjelmat ja suunnitelma talouden tasapainottamiseksi. Sote-menojen kasvu on merkittävä haaste koko julkiselle taloudelle.

Kun pohdin itselleni annettua otsikkoa siitä, onko terveydenhuollon oikeudenmukaisuus politiikkojen käsissä, niin ajattelisin, että paljolti näin on. Päätämme eduskunnassa vuosittain valtion talouden talousarviosta ja siitä paljonko terveydenhuoltoon laitetaan rahaa, sekä käsittelemme lainsäädäntöä, jolla on suora vaikutus siihen, miten palvelut järjestetään tai mihin suuntaan kansanterveys kehittyy. Esimerkiksi tupakka- ja alkoholilainsäädännön verotusta tarkastelemme lähes hallituskausittain. Monet kansanedustajat toimivat myös hyvinvointialueiden valtuutettuina ja ovat tuossa roolissa päättämässä, onko painopistealueita lasten- ja nuorten mielenterveysasiat, vanhustenhuolto vai jokin muu.

Hyvinvointialueille osoitetaan rahoitusta vuosittain karkeasti noin kolmannes valtion talouden talousarviosta yhteensä noin 26,2 miljardia euroa. Hyvinvointialueet ovat kahtena ensimmäisenä toimintavuotena tehneet merkittävää alijäämää. Hyvinvointialueiden rahoituksen riittämättömyyteen on valiokunnan kuulemien asiantuntijoiden mukaan useita syitä. Näitä ovat esimerkiksi toimintaympäristöön liittyvät muutokset, joista merkittävimpiä ovat sosiaali- ja terveydenhuollon palkkaratkaisut sekä voimakas yleinen kustannustason nousu vuonna 2022. Valiokunnan kuulemien hyvinvointialueiden mukaan niille siirtyi lisäksi velvoitteita ja kustannuksia enemmän kuin rahoitusta. Useille hyvinvointialueille on tämän vuoksi kertymässä merkittävät kumulatiiviset alijäämät ensimmäisiltä toimintavuosilta 2023 ja 2024. Nämä kumulatiiviset alijäämät tulisi kattaa vuoden 2026 loppuun mennessä. Alijäämien kattaminen säädetyssä ajassa on valiokunnan kuulemien alueiden mukaan epärealistinen tavoite.

Osa alueista onkin päätymässä tilanteeseen, jossa ne joutuvat rikkomaan joko hyvinvointialuelain (611/2021) 115 § 2 momentin mukaista alijäämän kattamisvelvollisuutta lakisääteisten palveluiden järjestämisvastuun toteuttamiseksi tai 7 §:n mukaista järjestämisvastuuta alijäämien kattamiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että alueiden on valittava joko talouden tasapainottaminen, jolloin ne laiminlyövät lakisääteistä järjestämisvastuuta tai lakisääteisten järjestämisvelvoitteiden hoitaminen, jolloin alueen talous ei ole tasapainossa määräaikaan mennessä. Valvira kiinnittää valiokunnalle antamassaan lausunnossa huomiota siihen, että hyvinvointialueiden tiukentunut taloustilanne vaikeuttaa palvelujen lainmukaista järjestämistä. Niin ikään Talouspolitiikan arviointineuvosto ilmaisee huolensa alijäämien kattamisvelvoitteen kireästä aikataulusta ja sen vaikutuksesta hyvinvointialueiden toimintaedellytyksiin tuoreessa raportissaan (28.1.2025). Arviointineuvoston mukaan palveluiden turvaamisen kannalta olisi järkevää, että hyvinvointialueet voisivat jakaa säästöt tasaisemmin pidemmälle aikavälille. Neuvosto suosittelikin tilapäisen lisäjouston tarjoamista hyvinvointialueille.

Myös valtiovarainvaliokunta selvitti sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksen nousun syitä hyvinvointialueilla ja suurimmiksi syiksi osoittautui poikkeuksellisen korkea inflaatio ja palkkaratkaisu sekä vuokratyövoiman käytöstä aiheutuneet kulut. Nämä kulut ovat nousseet hyvinvointialueista riippumattomista syistä.

Kaikkien hyvinvointialueiden kanssa käydään vuosittain lakisääteiset neuvottelut palveluiden järjestämiseen, talouteen ja uudistumiseen liittyen. Lisäksi syksyllä ministeriöt ottivat kuusi talousvaikeuksissa olevaa hyvinvointialuetta erityistarkkailuun. Käytännössä tämä tarkoitti valtiovarainministeriön johdolla käytävien ylimääräisten keskustelujen aloittamista kyseisten alueiden kanssa ja tarvittavaa muutostukea alueille, jotka kamppailevat talouden kanssa. Ministeriöistä on vakuuteltu, että tämä ei ole arviointimenettelyn esiaste, mutta valtiovalta edellyttää rohkeaa uudistamista ja talouden tasapainottamista. Investointien ohjausta tullaan tiukentamaan hallituksen linjausten mukaisesti. Eduskunta käsitteli syksyllä lainsäädännön ennakollista talouden ohjausta koskevaksi sääntelyksi ja tiukennuksista arviointimenettelyn käynnistymisen kriteereihin.

Rahoituslain nojalla kustannuksia tarkistettiin ja viime vuoteen verrattuna lisäystä hyvinvointialueille osoitettiin 2,2 miljardia euroa. Selkeyttämisen vuoksi kaikki se lisäraha, joka tulee hyvinvointialueille tänä vuonna, perustuu viime vaalikauden lainsäädäntöön. Kaikki se raha, mitä sieltä viedään pois, perustuu tämän hallituksen päätöksiin. Orpon hallitus on leikannut terveyskeskuksilta 121 miljoonaa euroa. Pahimmillaan tämä voi johtaa terveyskeskuksen vastaanottopalvelujen vähentymiseen 30 %:lla nykyisestä. Arvio on esitetty professoriasiantuntijan toimesta eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle.

Julkisen terveydenhuollon leikkauksia on pyritty paikkaamaan tukemalla yksityisten palveluiden käyttöä korottamalla kelakorvauksia. Vuoden 2024 kokemukset eivät rohkaise. 60 miljoonan euron lisäys korvauksiin nosti lähinnä palveluiden hintoja ja suli terveysyritysten voittoihin. Käyntien lisäys oli mitätön (2,6 %). Hallituksella on meneillään lukuisia erilaisia kelakorvaushankkeita. Yksityissektorin pönkittäminen pirstoo terveydenhuollon palvelujärjestelmää. Parempi tapa hyödyntää yksityisiä palveluja olisi niiden hankkiminen ostopalveluna hyvinvointialueiden toimesta. Tämä kuitenkin edellyttäisi rahoituksen ohjaamista hyvinvointialueille.

WHO:n ja OECD:n ja useiden kotimaisten asiantuntijoiden suorittamien maa-arviointien mukaan Suomen terveydenhuollon pirstoutuminen useaan eri järjestelmään aiheuttaa tehottomuutta ja ylläpitää eriarvoisuutta. Yksityislääkäripalvelut jakaantuvat alueellisesti hyvin epätasaisesti. Niitä on vähiten siellä missä terveyspalveluiden tarve on suurin. Kelakorvausten kasvattaminen houkuttelee lääkäreitä siirtymään terveyskeskuksista yksityissektorille ja vahvistaa pääomasijoittajien omistamien suurten terveyspalveluketjujen asemaa. Tätä kehitystä ei voi millään tavalla pitää hyvänä.

SDP:n malli terveydenhuoltomme nykyhetken kiperimpään ongelmaan eli joustavaan ja nopeaan pääsyyn terveyskeskuksen sairausvastaanotolle on järjestää lääkäreiden ja hoitajien työ omalääkäri- ja omahoitajatyöpariin perustuvaksi. Sama lääkäri ja hoitaja tuntee potilaat ja potilas tuntee heidät. Tässä mallissa myös digitaalisten palveluiden lisääminen on mahdollista järjestämällä omalääkärin- ja omahoitajan tapaaminen etänä. Pääsy vastaanotolle tai kotikäynti turvataan aina potilaan niin halutessa. Hyvinvointialueet voivat käyttää omalääkäreinä ja omahoitajina myös kilpailutetuilla ostopalveluilla hankittuja palveluja silloin kun se on toiminnallisesti ja taloudellisesti perusteltua. Myös hyvinvointialueiden järjestämää ammatinharjoittajamallia tulee laajentaa. Edellä kuvattu malli on realistinen, asiakaslähtöinen ja kustannustehokas. Se perustuu vahvaan perusterveydenhuoltoon ja tiiviiseen yhteistyöhön sairaaloiden ja sosiaalihuollon osaajien kanssa.

Huolta terveydenhuoltojärjestelmän pirstoutumisesta eduskunta pyrki taklaamaan käynnistämällä laajan tutkimushankkeen, joka koskee terveydenhuollon monikanavaista palvelujärjestelmää ja tämän järjestelmän tarkoituksenmukaisuutta. Perusterveydenhuoltoa järjestävät hyvinvointialueet, työterveyshuollot, yksityiset palveluntuottajat ja ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö. Tutkimuksen tavoitteena on kartoittaa ongelmakohdat sekä hyvin toimivat osat ja tehdä ratkaisuehdotuksia järjestelmän parantamiseksi. Loppuraportin saamme käsiimme touko-kesäkuussa, jolloin ryhdymme valiokunnassa käsittelemään esityksiä.

Hyvät kuulijat,

Aluevaltuustoissa päätämme muun muassa asiakasmaksuista sekä siitä millaisilla painopisteillä perusterveydenhuoltoa ja vanhustenhoitoa hoidetaan. Olemme eduskunnassa käsitelleet kuluvana talvena myös asiakasmaksujen muutosten huomioon ottamista tarkoittavaa lainsäädäntöä. Taustalla on ilmeisesti ajatus, että asiakasmaksuja korottamalla voidaan vähentää sitä määrää, jolla valtion tulee rahoitusperiaatteen toteuttamiseksi rahoittaa hyvinvointialueita. Rahoitusperiaate on kuitenkin riippumaton asiakasmaksuista: muualta tuleva rahoitus ei voi vähentää sitä määrää, jonka valtio on velvollinen rahoitusperiaatteen nojalla suorittamaan.

Rahoitusperiaatehan edellyttää, että kun valtio antaa itsehallinnollisille yksiköille tehtäviä, se samalla tästä aiheutuvia kustannuksia korvaamalla takaa tosiasialliset mahdollisuudet hoitaa näitä tehtäviä. Jos asiakasmaksuja korottamalla voitaisiin vähentää valtion rahoitusperiaatteeseen pohjautuvaa rahoitusosuutta, vastuu rahoitusperiaatteen toteuttamisesta siirrettäisiin valtiolta asiakkaille.

Asiakasmaksujen huomioon ottamista koskeva sääntely on ongelmallinen myös hyvinvointialueille perustuslain 121 §:n nojalla kuuluvan itsehallinnon kannalta. Kun valtion rahoitusta vähennettäisiin jo asiakasmaksujen enimmäismäärän korottamisen vuoksi, hyvinvointialueilla ei olisi tosiasiallista mahdollisuutta päättää maksujen tasosta lain asettamissa rajoissa. Lisäksi laissa säädetään alueille tulevasta omavastuu osuudesta, joka asteittain nousee 30 prosenttiin. Ehdotuksessa jälkikäteistarkistuksen ”omavastuuosuudesta” on puolestaan yksiselitteisesti kysymys valtionrahoituksen vähentämisestä ja samalla sekä rahoitusperiaatteen että PL 19 §:n 3 momentin turvaaman sosiaalisen perusoikeuden toteutumisen heikentämisestä.

Me emme saa pelastettua palveluita tai oikaistua hyvinvointialueiden kustannuskehitystä, jos valtio kiristää vyötä taloudessa niin paljon, että se halvaannuttaa hyvinvointialueet. Nyt pitäisi lähteä tekemään rohkeita uudistuksia sisällön kautta, pitäisi esimerkiksi saada läpinäkyvä kustannuslaskenta kaikkialle, jotta voitaisiin vertailla näitä kustannuksia hyvinvointialueiden kesken ja myös sitten yksityisen palveluntuottajan kesken.

Koko uudistuksen pohjanahan oli se perusajatus, että mahdollisimman laajalti päästään vertauskelpoisesti tietopohjaiseen johtamiseen, jolla pystyttäisiin saamaan tuottavuushyötyjä koko maassa. Siinä pitkälti lasketaan sen varaan, että THL:n ja ministeriön tuottama vertailukelpoinen tieto olisi mahdollisimman nopeasti käytettävissä ja sen pohjalta pystyttäisiin tekemään sitten tuottavuutta parantavia ratkaisuja ja pystyttäisiin saamaan kustannuskehitys hallintaan.

Rahoituksen muutos on ollut iso. Vanha mallikaan, jossa erikoissairaanhoidon kulut heiluttivat kunnan taloutta ennakoimattomalla tavalla, eikä kunnalle jäänyt muuta kuin maksajan rooli, pystymättä vaikuttamaan erikoissairaanhoidon kulukehitykseen, ei ollut tyydyttävä. Tässä mallissa valtio vastaa rahoituksesta.  Nyt valtiolla ei ole ollut kuin niukkuutta jaettavana ja hyvinvointialueet ovat säästäneet jo kotikutoisin toimin 900 miljoonaa euroa. Myös tänä vuonna alueilla on käynnissä 700 miljoonan euron muutosohjelmat. Uudistusta on kritisoitu siitä, että valtiovarainministeriö on astunut kuskin paikalle viemään uudistusta eteenpäin ja euro on tunnetusti hyvä konsultti, jolloin talous määrittää uudistusta liiaksi. Sosiaali- ja terveysministeriöltä kaivattaisiin pilotteja palveluiden sisällölliseksi uudistamiseksi.

Sote-uudistuksen myötä valittiin poliittiset päättäjät hyvinvointialuetasolle. Kun soteuudistusta tehtiin 15 vuotta niin yhden mallin hylkäämisen perusteena oli se, että katsottiin, ettei siinä täyty demokraattinen päätöksenteko. Osa politiikoistakin on jo unohtanut tämän ja hämmästyksellä olen seurannut avauksia halusta kaventaa aluevaltuustojen valtaa ja ihmisten demokraattisesti valitsemien luottamushenkilöiden päätöksentekovaltaa alueilla. Mielestäni suora palaute kansalaisilta auttaa kehittämään järjestelmää entistä toimivammaksi, mikä on tervetullutta.

Hyvät kuulijat,

Yhteenvetona voidaan todeta, että poliitikot ottavat kantaa isoihin asioihin, jossa lähdetään perustuslain periaatteen mukaisesti kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta ja syrjimättömyydestä. Suomessa terveydenhuollon oikeudenmukaisuus on perinteisesti määritelty terveyspalvelujen tarpeenmukaisena käyttönä siten, etteivät henkilön tulot, sosiaalinen asema tai muut vastaavat seikat vaikuta mahdollisuuksiin käyttää palveluita. Nämä tavoitteet on kirjattu perustuslakiin, lakiin potilaan oikeuksista ja toistuvasti erilaisiin terveyspoliittisiin linjauksiin. Terveydenhuoltolaissa oikeudenmukaisuuden tavoitteet on viety astetta pidemmälle ja lain tarkoitukseksi on määritelty väestöryhmien välisten terveyserojen kaventaminen. Siitä huolimatta terveyserot ovat Suomessa suuret ja näyttäisivät joidenkin terveydentilan mittareiden mukaan jopa kasvavan.

Terveydenhuollon oikeudenmukaisuutta arvioidaan yleensä kahdesta näkökulmasta. Toisaalta tarkastellaan palvelujen käyttöä ja toisaalta terveyspalveluista aiheutuvia kustannuksia sekä heikentyneestä terveydestä aiheutuvia ongelmia. Palvelujen käytön jakaumaa voidaan edelleen arvioida sen mukaan, tarkoitetaanko yhdenvertaisuudella mahdollisuuksia käyttää palveluja tai palvelujen saavutettavuutta, palvelujen toteutunutta käyttöä, terveydenhuollon voimavarojen kohdentumista vai palvelujen tuloksena saavutettua terveyshyötyä.

Kun tarkastellaan syitä väestöryhmien välisiin eroihin terveyspalvelujen käytössä, erotetaan usein niin sanotut tarjonta- ja kysyntätekijät. Terveyspalvelujen tarjontaan vaikuttavilla tekijöillä tarkoitetaan terveydenhuoltojärjestelmään, sen rakenteeseen ja voimavaroihin liittyviä tekijöitä, jotka vaikuttavat palvelujen saatavuuteen. Esimerkiksi millaisia voimavaroja ja palveluita on tarjolla, ja miten hyvin ne vastaavat väestön ja sen alaryhmien palvelujen tarvetta. Kysyntätekijöillä puolestaan viitataan palveluihin tai palvelujen tarvitsijaan itseensä liittyviin tekijöihin, jotka tukevat tai heikentävät henkilöiden mahdollisuuksia palvelujen käyttöön. Tällaisia tekijöitä ovat esimerkiksi palvelumaksut, mutta myös palveluja tarvitsevien koulutus ja siihen pohjautuvat tiedot terveyteen vaikuttavista tekijöistä ja terveydenhuollosta sekä ymmärrys, miten terveydenhuollon monimutkaisessa järjestelmässä kannattaa toimia.

Suomessa terveyspalvelujen käytön eroihin vaikuttavia tarjontatekijöitä ovat muun muassa työterveyspalvelut ja yksityissektorin palvelut. Niillä on suuri painoarvo palvelujen tarjonnassa, ja ne parantavat työsuhteessa olevien ja hyväosaisten henkilöiden mahdollisuuksia käyttää terveyspalveluita. Siten ne erottelevat palvelujen tarvitsijoita sosiaalisen aseman mukaan. On myös niin, ettei Suomen julkinenkaan terveyspalvelujärjestelmä ole täysin universaali, vaan esimerkiksi ns. paperittomien tai turvapaikanhakijoiden oikeutta käyttää terveyspalveluita on eri tavoin rajattu. Eroja terveyspalveluissa aiheuttavat tasausjärjestelmistä huolimatta myös kuntien väliset taloudellisen kantokyvyn erot. Hajautetun ja hajanaisen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän takia taloudelliset edellytysten ja osaamisen erot heijastuvat alueellisiin eroihin palvelujen saatavuudessa ja laadussa.

Kysyntätekijöistä terveyspalvelujen käytön eroihin vaikuttaa Suomessa keskeisesti potilaiden suuri maksuosuus terveydenhuollon kustannuksista. Erityisen paljon vaikuttavat lääkekustannusten suuri omavastuuosuus ja esimerkiksi suun terveydenhuollon kalliit asiakasmaksut. Tämä heikentää pienituloisten mahdollisuuksia käyttää näitä palveluja. Uusi eroihin vaikuttava tekijä saattaa olla palvelujen muuttuminen digitaalisiksi. Digitaalisiin ratkaisuihin perustuvia palveluprosesseja suunniteltaessa onkin tarpeen ottaa huomioon, että kaikilla ei ole mahdollisuutta tai osaamista näiden palvelujen käyttöön.

Otetaan nyt lyhyesti katsaus tämän hetken ajankohtaisiin asioihin lainsäätäjän näkökulmasta. STM:ssä on käynnissä sosiaalihuollon ja terveydenhuollon palveluvalikoiman periaatteiden määrittely ja sääntelyn valmistelu.  Tarkoitus on määritellä periaatteet, joiden mukaan palvelut ja menetelmät kuuluvat sosiaali- tai terveydenhuollon palveluvalikoimaan tai on rajattu niiden ulkopuolelle. Hanke on osa hallitusohjelmaa ja Kansallista palvelureformia, jolla uudistetaan sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen sisältöjä vastaamaan nykyisiä sote-rakenteita.

Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluvalikoimaa koskeva luonnos hallituksen esitykseksi on tarkoitus lähettää lausuntokierrokselle vuoden 2025 syksyllä. Laki tulisi voimaan vuonna 2027.

Ministeriön sivulta selviää, mikä käytännössä raamittaa tätä työtä: ”Sosiaali- ja terveydenhuollon resurssit ovat rajalliset. Uusia hoitomenetelmiä ja lääkkeitä kehitetään jatkuvasti. Ne voivat olla erittäin kalliita, vaikka niiden potilaille tuottama hyöty saattaa olla vähäinen. Jotta rajallisilla resursseilla saataisiin suurin mahdollinen hyöty potilaille, joudumme priorisoimaan eli tekemään valintoja. Priorisointi on tehtävä niin, että asiakkaita ja potilaita koskevat päätökset ovat oikeudenmukaisia ja yhdenvertaisia koko Suomessa”, sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso painottaa. 

Hankkeeseen asetetaan parlamentaarinen seurantatyöryhmä ja tämän lisäksi ministeriöllä on käynnissä työnsä tueksi myös kansalaiskysely, johon kuka tahansa voi vastata helmikuun loppuun asti. Kannattaa käydä vastaamassa, kysymykset vievät perusasioiden äärelle.

Hyvät kuulijat,

Terveydenhuollon oikeudenmukaisuudesta hyvinvointialueilla on myös käynnistetty hanke. Hankkeessa tutkitaan, miten rakenteellisiin, poliittisiin ja yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin liittyvät tekijät muokkaavat terveydenhuollon oikeudenmukaisuutta terveydenhuoltojärjestelmän eri tasoilla.

Suomen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistus tarjoaa tutkimushankkeelle ainutkertaisen kontekstin, jota vasten terveydenhuollon oikeudenmukaisuutta tarkastellaan.

Kaikille ihmisille on taattava yhtäläinen pääsy laadukkaaseen terveydenhuoltoon silloin, kun heidän terveydentilansa sitä vaatii. Terveyspalveluiden saatavuudessa ja laadussa esiintyy kuitenkin järjestelmällistä ja pysyväluonteista eriarvoisuutta.

Tutkimushankkeen toteuttaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Hankkeessa tarkastellaan terveydenhuoltojärjestelmän oikeudenmukaisuutta political determinants of health (PDOH) viitekehyksen kautta. Viitekehys pohjautuu ajatukseen, että vallankäyttö ja poliittiset päätökset muodostavat rakenteellisia esteitä terveydenhuollon oikeudenmukaisuuden toteutumiselle, täten ylläpitäen palveluiden eriarvoisuutta. 

Hankkeessa tutkitaan terveydenhuoltojärjestelmän oikeudenmukaisuutta erilaisten tutkimusmenetelmien avulla monitieteisessä tutkimusryhmässä. Hankkeessa hyödynnetään dokumenttianalyysiä, haastatteluita, etnografiaa sekä rekisteritietoa. 

Hanke koostuu kolmesta eri osiosta, joissa:  

1. Tarkastellaan kansallisella tasolla tehtyjä terveydenhuollon oikeudenmukaisuuteen liittyviä poliittisia päätöksiä, pyritään tunnistamaan niiden taustalla vaikuttaneita tahoja sekä arvioidaan, millä tavoin päätöksiä tulkitaan ja toteutetaan alueellisella tasolla. 
2. Tarkastellaan, millä tavoin sote-uudistuksen toimeenpano kuvastuu sekä perusterveydenhuollon työntekijöiden ja asiakkaiden kokemuksissa että vaikuttaa haavoittuvassa asemassa olevien asiakasryhmien palveluiden saatavuuteen ja hoidon laatuun. 
3. Käydään hankkeessa saatuja tuloksia läpi keskeisten sidosryhmien kanssa ja kehitetään uudenlaisia ratkaisuja terveydenhuollon oikeudenmukaisuuden edistämiseksi.

Mielenkiinnolla jäämme odottamaan tämän hankkeen tuloksia ja toivon, että tästä saadaan edelleen porraspuita parantaaksemme terveydenhuollon oikeudenmukaisuutta.

Kiitän lämpimästi kutsusta ottaa osaa Pohjolan lääkäripäiville ja toivotan Teille oikein antoisia päiviä mielenkiintoisten alustusten parissa! Hyvää kevättä kaikille!